Musta tuntuu että on hyvä hetki kirjoittaa vähän muista syvemmistä aiheista. Olen niin pitkään joutunut tukahduttaa omaa tunnetta. Aitoa, sisäistä tunnetta ja ääntä, joka on sitä aidointa ja alkuperäisintä mihin rauha joskus jäi. Voi hitsi, että kaipaan kirjoittamista siinä tilassa. Voi surku, kuinka ison palan traumaa ja kipua elämä mun tielle on heittänyt. Anteeksi niille, jotka on joutuneet kestämään sitä minkälainen olen joutunut olemaan koettelemusten edessä. Mutta isoin anteeksipyyntö kuuluu minulle, MEille, ME -potilaille. En tiedä tulemmeko koskaan sitä saamaan. Heitteillejättö, medikaalinen, systemaattinen kaltoinkohtelu ja fyysisten löydösten kieltäminen – kuinka lääketiede kehtaa enää tämän kaiken tultua julki, kutsua itseään tieteen puolesta toimivaksi? Trauma on niin syvällä, ja se koskettaa niin monen arvokkaan ja tärkeän ihmisen elämää päivästä toiseen. Läheiset kieltää sairauden sitä myötä, miten oma käytöksesi muuttuu sairauden ja oireiden käydessä yhä vaikeammaksi sietää. Tätä tuskaa on vaikea puhua karmeiden koettelemusten jälkeen.
Sanat kantaa kauas. Mutta onko kokemuksesi riittävä lukemaan niitä sanoja, joita muut ääneen luettelevat? Väärinymmärryksen tuska on osa sairauskertomuksen värillisyyttä. Se mikä on jo vaikeaa ja haurasta, sen päälle muut värejään piirtävät. Sen takia haluat pysyä hiljaa. Harmaana. Niin että joku päivä kun olet tarpeeksi voimakas piirtämään omalla värilläsi rajat, ei kukaan siihen päälle mitään tekisi.
Trauma muuttaa sinua
Mentaalinen trauma on toisenlainen, joskin sielullisesti levollisempi. Mentaalinen trauma on kokonaisvaltaisempi, ja siihen tarvitaan koko kehoa, jotta voi toipua. Näes, joku joka sinut traumatisoi, aiheuttaa kolhun syvään tietoisuuteesi. Sinne jota olet varjellut ja jonne kellään, edes lähimmäisillä ei ole asiaa ellei pyydä. Ja pyytämällä pääsee pitkälle. Jotkut vaan eivät osaa pyytää. He näkevät sen mikä sinussa on, ja mielellään rikkovat rajasi, jotta saavat nähdä sen mitä he sinulta haluavat. Mitä enemmän laitat rajoja, sen syvemmin ne rikkoo. Trauma on syntynyt.
Voiko sitä unohtaa? Voiko päästää itsensä ehjäksi? Se vaatii hyvin paljon rohkeutta, nähdä oma itsesi päivän valossa uudelleen. Ja olla kauan aikaa se koettelemus. Taistella vastaan sitä mikä pyrkii nousemaan, ja mille ei halua antaa sijaa, ikäville tunteille. Meidän ei kuulu uida ja uiskennella ikävyydessä ja negatiivisuudessa, se ei ole elämän tarkoitus. Elämän tarkoitus on uida tasapainossa, painottomassa tilassa, se jolle elämä tapahtuu. Siinä ei raskaat emootiot paina, mutta koet usein väsymystä, haluttomuutta ja tietoista ponnistelua. Sitä kutsutaan myös työnteoksi ja eteenpäin menoksi. Mennä eteenpäin, on aina tarkoitus. Loikkia taaksepäin, on hukata tarkoitus.
Näillä sanoilla, toivotan sinulle arvokasta päivää. Jos kirjoitukseni kosketti sinua, otathan yhteyttä ammattilaiseen joka voi sinua auttaa vaikeiden asioiden kanssa, tai jos haluat kiittää, se käy kommentoimalla. Aihe oli tänään rankka 🙂 Voimia!
Seuraa instagramissa @ffflorihanna

Kuva: Instagram @moomins_house