Avainsanat

, , , , , ,


Vau, onko siitä jo kolme vuotta kun viimeksi kirjoitin tänne? Muistan vielä hyvin sen tunteen kun sairausblogin pitäminen alkoi ahdistaa. Mutta joku kirjoituskutina on jo pidempään kutkuttanut, ja juuri tähän bloginurkkaan palattuani minulle tuli tosi lämmin tunne. Tämä blogi on ollut mulle todella rakas! Haluan jatkaa taas kirjoittamista. Olen edelleen samaa mieltä kuin tuossa toisiksi viimeisimmässä blogikirjoituksessani, mutta vointini on huomattavasti parempi ja usko tulevaan on säilynyt – eikun – uskon tätä nykyä enemmän tähän hetkeen joka meillä on, se on sitä aitoa tulevaan uskomista. En varsinaisesti ole enää kovin huolissani tulevaisuudesta. On hyvä olo sisällä. Mitäs kolmessa vuodessa sitten on tapahtunut? Olen tehnyt aivan valtavasti töitä terveyteni eteen. Niin paljon, että ei oo tosikaan. En oikein edes käsitä sitä miten uskomattoman panostuksen olen antanut sen tähden että saisin toimintakykyni takaisin. Suurin työ on henkinen työ, päättäväisyys, sinnikkyys, periksiantamattomuus ja visio. Vision pitäminen on ollut helpointa, mutta kaikki se työ ja mitä on joutunut kokemaan on ihan toista sarjaa. Tämä vuosi on ollut äärimmäisen hankala psyykkisesti. Sitä mukaa kun fyysinen kunto alkoi pelittämään ja tasottumaan, niin aivokemiat ei meinanneet pysyä tasapainossa. Mieli on hakenut tasapainoa ja heilahdellut isostikin. Olen tuntenut masennusta ja alakuloa, mikä on itselleni jotain ihan uutta. Se on ollut tosi raskasta.

Syksyn tullen olo on ollut tasaisempaa. Aloin keväällä voinnin edetessä ilmeisesti käsittämään mitä kaikkea kuluneet vuodet on multa vienyt ja mitä olen kokenut. Aloin käsittelemään niitä tunteita joita ei oo kerennyt tuntea kun kaikki voimat on mennyt selviytymiseen. Itkeminen on tuntunu tosi hyvältä ja puhdistavalta. Taakka kevenee. Olen alkanut oikeasti taas nauttia elämästä. Nautin omasta kehosta nyt enemmän kun millonkaan aiemmin. Pidän siitä hyvää huolta.

 

Tervetuloa taas lukemaan blogiani, katsotaan mihin tässä päädytään 🙂 Hyvää syksyä.

 

Mainokset